Kun lukee paljon, tulee aina kirjoja, joista lukiessa pitää, mutta alkaa myöhemmin hieman kyseenalaistamaan kirjan hyvyyttä. Kirja pitäisi lukea ja arvioida uudestaan, mutta jos epäilys sen hyvyydestä on jo päässyt iskemään, on hyvin hankala antaa aikaa kirjalle, josta epäilee, ettei enää pitäisikään. Selkeimpinä mieleen ei ehkä nouse niinkään kirjat kuin kirjailijat, esimerkkeinä vaikka Stephen King, jota nuorempana luin paljonkin ja sitten vain kyllästyin, ja David Eddings, jonka Belgariad oli ensimmäisiä lukemiani fantasiakirjoja, joissa nuori poika kohoaa suuruuteen. Pitkään on ollut mielessä, että näille pitäisi antaa uusi mahdollisuus, ja siksi näiden kirjailijoiden tuotokset eivät pääsekään päivän kirjaksi.
Sen sijaan valitsen äitini kirjahyllystä löytyneen Virginia Andrewsin Pimeyden kukat. Kannen kuva oli hyytävä ja muistan katselleeni sitä usein lapsena. Kirjan luinkin heti kun tulin sopivaan ikään. Se oli jännittävä, huima ja aivan kamala. Kirjallisesti ei mitään kovin suurta. Sitten luin muutakin Andrewsia, mm. Pimeyden kukkien jatko-osia. Se vähä mikä Pimeyden kukissa oli ollut hyvää, oli kyllä niissä muissa kirjoissa vesitetty oikein kunnolla.
Saatan lukea Pimeyden kukat vielä joskus uudestaankin. Se on kuitenkin osa menneisyyttäni. En kuitenkaan usko, että se nykyään tekisi juurikaan vaikutusta. Ja luulen, että jos olisin tähän törmännyt vasta aikuisiällä, olisi tämä kirja jäänyt lukematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti