Virkkausintoa mutta ei niinkään viimeistely

Saanko esitellä: Etana Elli ja Heppa/Poni, jonka nimi vaihtuu sen mukaan, millä tuulella Prinsessa sattuu olemaan. Ensimmäiset valmistuneet virkkaukseni Nicki Trenchin kirjasta Supersöpöt maskotit. Lisääkin on tulossa. Minulla on vain enemmän intoa virkata, kuin viimeistellä. Sukissakin pisimpään kestää lankojen päättely.

Nyt muiden virkkaustöiden viimeistelyä hidastaa myös parsinneulojen puuten. Ilmeisesti viimeistelyyn pitäisi käyttää vähemmän väkivaltaisia metodeja, ettei parsinneulat taipuisi muodottomiksi. Toisinaan vain pienten osien neulaaminen vaatii hieman kovempia otteita ja siltikään silmät ja jalat eivät välttämättä ole ihan niillä paikoillaan, joille ne olin alunperin aikonut.

Virkkaus on kuitenkin hauskaa ja vaikka tähän väliin viimeistelyn ohella otinkin tumpunkudontaprojektin palaan sen jälkeen varmaan maskottivirkkauksen pariin.

Pojalle etana on hyvin rakas. Illalla se pitää saada viereen ja yöllä ädin viereen kömpiessään tuo yleensä itkee, kun pieni Etana Elli ei löytynytkään mukaan. Äitiä ei sitä kyllä yöllä rupea etsimään.

Villaisia sukkaisia

Valmistunut pari villaisia sukkia. Punaraitaiset pojan, isommat minun. Värivalinnat omiin sukkiini teki mies, jolla - se myönnettäköön, on enemmän värisilmää kuin minulla. Poika valitsi omat raitansa. Omat sukat ovat olleet jalassakin jo muutamaan otteeseen. Minä olen laiska kuvaaja.

Myös kuvien laatuun pitäisi kiinnittää huomiota. Kärsivällisyyteni ei riitä sommittelun suunniteluun. En koskaan saisi mitään kirjattua tänne saakka, jos alkaisin vaatia kuvilta laatua. Oma on blogini. Ei näiden kuvien kuitenkaan ole tarkoitus kuvata aikaansaannoksiani täydellisesti, vaan yksinkertaisesti raportoida, että jotain on saatu aikaiseksi.

Viime vuoden viimeisiä ja uuden vuoden uusia

Joulupakettiin valmistui jotain lämmintä. Kutomispuuska yllätti, eikä ole vieläkään mennyt ohi. Muutenkin käsityöinnostus nostaa päätään. Saa nyt nähdä, mitä tässä valmistuu, kunhan saan pojan sukat puikoilta.

Ei nuokaan sukat ja tumput vielä täydellisiä ole, mutta aika tyytyväinen olen lopputulokseen, etenkin kun ensimmäistä kertaa kokeilin palmikkoneulosta.

Kuusi tuotiin sisälle aatonaattona ja koristeltiin. Hieno siitä tulikin, mutta ulos se joutui heti uuden vuoden vaihduttua. Meillä oli puhetta muovikuusestakin, joka ei varistaisi ja jota sitten jaksaisi katsella pidempäänkin.

Tai sitten ei jaksaisi. Vaikka lapset haluaisivatkin, ei se joulu vain jatku loputtomiin. Minä en sitä ainakaan jaksaisi.

Aattoa vietettiin miehen vanhemmilla lasten serkkujen kanssa. Joulupukkikin kävi, mutta koska kukaan ei muistanut tyhjentää kameran muistikorttia joulukuvat jäivät noin kolmeen. Onneksi muilla sentään oli toimivat kamerat, on meilläkin jokin mahdollisuus saada edes jotain joulukuvia.

Uusi vuosikin käytiin vaihtamassa miehen vanhempien luona samalla porukalla kuin joulukin. Vaihdos sujuikin oikein mukavasti. Meillä oli muutama rakettikin. Tyttö tykkäsi katsella niitä lumessa peuhaamisen lomassa, mutta pojan mielestä ne eivät olleet lainkaan mukavia. Saa nähdä muuttuuko mieli vuosien varrella.

Tämän vuoden puolella ollaan suunniteltu kylpyhuoneremonttia. Se pitäisi saada aikaiseksi pian. Nyt vihdoin suunnitelma alkaa näyttää valmiilta, mutta vielä pitäisi ravata lukuisssa laattakaupoissa.

Pojan on vallannut palapeli-innostus. Eikä kyse ole mistään muutaman palan palapelistä, vaan tuo haluaa tehdänoita isompia. Taidot eivät vain oikein riitä, vaan tarvitaan äidin apua. Pojalla onneksi riittää kärsivällisyyttä enemmän kuin siskollaan koskaan ja enemmän kuin äidilläänkin. Oikeastaan voisin tuota poikaa sanoa pitkäjänteisimmäksi tässä talossa.

Tyttö on keskittynyt pelaamaan joululahjaksi saatua Prinsessa-tietokonepeliä. Muutenkin neiti on niin prinsessaa. Arvaatte varmaan, minkä roolin minä suoritan täydellisesti? Aivan, saan olla se äitipuoli. Tässä sadussa vain näyttää siltä, että kaikki se raataminen koituu sen äitipuolen huoleksi, prinsessan keskittyessä kaikkeen tärkeämpään. Pitäisi etsiä nuo sadut kirjana ja lukea niitätuolle neidille.

Tämän vuoden puolella on nukuttu todella huonosti. Hyvät yöunet rajoittuvat ehkä kahteen. Väsymys ei kauheasti auta karistamaan kiloja, mutta kehnon ei auta kuin yrittää.

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Kuusimetsällä

Tämä päivä oli yksittäinen isoin joulumielen tuoja minulle tänä vuonna. Muutenhan minulla on ollut joulumieli vähän hukassa. Nytkään ei enää tunnu niin jouluiselta, kun Herra kaskpuol huutaa ja kitisee väsymystään. Samaa teki lähtiessäkin. Näiden kanssa usein miettii, kannattaako se ja onko mikään tekeminen kaiken sen kitinän arvoista.

Tänään pakkanen oli lauhtunut juuri sopivasti ja lähdettiin hakemaan kuusta miehen isovanhempien mailta. Tyttö muistikin matkalla paikan kesältä ja perillä odottivat tutusti miehen vanhemmat, joiden kanssa lähdettiin kulkemaan pellon laitaa. Pellon laidalta poikettiin metsään, josta löytyikin kaksi ihan komeaa kuusta. Toista pääsin minäkin sahaamaan. Kahdesti, kun kuusi oli kolmimetrinen, eikä mies suostunut koko puuta kantamaan lyhyttä matkaa metsän halki.

Pihassa paistettiin sitten nuotiolla makkaraa. Lapsista sekin oli mukavaa ja jännittävää. Syöminen oli hieman hankalaa rukkasten kanssa. Tai lähinnä se oli sitä, että minä sain koko ajan olla ilman tumppuja joko laittamassa tai ottamassa pois rukkasia.

Mutta mukavaa se oli. Ja kaiken sen kitinän arvoista. Saatiin hieno kuusikin. Noin komeasta olisikin joutunut maksamaan ihan kunnolla. Pitäisiköhän tästä tulkita, että minun pitäisi ulkoilla enemmän? Ei kai, enhän minä!

Piparintuoksua

Nyt on enää se joulusiivous tehtävänä, sitten voi ehkä alkaa rentoutua ja viettää joulua. Siivota ajateltiin huomenna.

Tämän päivän urakka sujui yllättävän hyvin. Poika jaksoi yhdeltä valmiiksi kaulitulta taikinalta painaa pari piparia ja siirtyi sitten syömään taikinaa ja katsomaan lastenohjelmia käyden aina välillä hakemassa hieman lisää taikinaa tai painamassa pari piparia. Tyttö jaksoi hieman pidempään, mutta siirtyi hänkin lastenohjelmien pariin jättäen urakan äidille ja paistamisen isälle. Miehen mielestä pipareista tuli tänä vuonna hyvin tasalaatuisia. Laitan nyt tähän ylös, kun en ohjeeseen vielä ehtinyt, että ne paistettiin 175 asteessa toiseksi ylimmällä tasolla.

Minulla ei vain ole minkäänlaista suhteellisuuden tajua pipareiden ja lumen suhteen. Onhan tuossa noita aika hyvä kasa, mutta riittävätkö ne, riittävätkö varmasti?

Joulun TOP 3...

...stressin aiheuttajaa lasten kanssa:
1. Joulusiivous
2. Pipareiden leivonta
3. Piparitaikinan teko

Ja minulla on jäljellä noista vielä kaksi kamalinta.

Tehtiin siis piparitaikina tänään. Kysykää ennemmin, mitä kaikkea Poikaa ei kielletty maistamasta ja mitä kaikkea sitten lopulta jätti maistamatta. (Ei mitään. Sinne meni iloisesti kardemumma, siirappi, taikina, jauhot...) Onneksi Neiti Nelivuotias oli tänääänkin ihastuttavan reipas ja iloinen. Oikea joulunhenki.

Kyllähän minä tykkään tehdä joulua, mutta kyllä minä kaipaan sitä, että sitä joulua sai laittaa vain itselleen. Silloin kun huvitti. Kaikessa rauhassa. Omaan tahtiin. Ilman että joutuu pitämään silmät selässäkin ja muistamaan siivota kaiken pois ennen kuin se on lattialla, kaadettu pöydälle tai muuten tai jotain muuta.

Ostettiin sitten kaupasta pieni valmistalopakettikin. Lapset olivat innoissaan, mutta luulen, ettei mies kovin helpolla ensi vuonna asiasta innostu. Onnistuin kasausvaiheessa polttamaan puolison sormet. Tasapuolisuuden nimissä, roiskui sitä omillekin sormille, mutta omani ovat ilmeisesti palonkestävämmät. Tapaturman jälkeen mies lukittautui yksityiseen osaansa kotiluolaa ja minulle jäi taslon pystytys lasten kanssa. Ja koristelu. Ja jälkien siivous.

Onneksi Neiti Nelivuotias oli reipas ja ihana. Herra Kakspuol ulvoi lähes koko ajan kuin sireeni.

Rauhallista joulua sitten vain, mutta talosta tuli komea. Kaunein kaikista ja paljon hienompi kuin paketin kyljessä, sanoi Neiti Nelivuotias.

Unien sillalla

Tässä ovat Liru ja Fauni. Kaksi, jotka eivät koskaan tähän maailmaan saapuneet, vaan jäivät Unien sillalle, paikkaan, josta unelmat ja toiveet tulevat ja jonne ne palaavat. Muuta minulla ei ole kuin näihin kuviin kiteytyvät mielikuvat siitä mitä odotin. Liru meni kesken viikolla 7+2, jolloin minut kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan ja leikattiin seuraavana aamuna. Siitä on hieman yli neljä kuukautta. Fauni viikolla 4+3, vaikka epäilivätkin sen olleen viikkoa tai kahta pidemmällä, päivystysvastaanoton kautta sairaalaan. Vain kuukausi sitten.

Onneksi olin Faunia odottaessa edellisenä lauantaina herännyt vahvaan tarpeeseen testata. Sain sentään odottaa muutaman päivän. Molemmat olivat kohdunulkoisia raskauksia. Lirun jäljiltä poistettiin vasen munatorvikin, Faunista oikean puoleinen sentään säästyi ja pieni, vaikkakin epätodennäköinen, mahdollisuus uudelle raskaudelle annettiin. Jos tulen vielä raskaaksi, minulla on ollut yhtä monta raskautta kuin äidilläni. Se on ajatuksena aika hurja, enkä moista olisi koskaan uskonut.

Olen yhä surullinen, vaikka en enää aktiivisesti surekaan. Toisinaan suru riipaisee yhä suuresti. Yleensä silloin, kun on onnellisimmillaan. Tuntuu yhtä aikaa äärettömän onnelliselta ja pohjattoman surulliselta.

Elämä kuitenkin jatkuu, eikä minunkaan tarvitse jäädä täysin vaille vauvan tuoksua. Sukuun on syntynyt pieni tyttö, jonka näen viimeistään jouluaattona. Lirun ja Faunin tapaan Unien sillalla, paikassa todellisuuksien välillä.